Varttihurrin päivityksiä

Edellisessä kirjoituksessa jo muutamalla sanalla mainitsin meidän Doriksen luonteesta. Doris on aina ollut vähän erilainen lapsi kun vertaa muihin dobbereihini. Meillä on kaikki muut olleet sosiaalisia, todella avoimia ihmisille, rakastaneet rapsutuksia ja kaikkia ihmisiä. Dorishan on täysin yhden ihmisen koira ja eikä mitenkään mikään pusuhalikoira ole ollut ikinä kenellekään muulle kuin minulle. Jos ei nyt itse ole jostain kumman syystä äärettömän rakastavalla tuulella. Tällöin rakkautta saa osakseen koko perhe en vain minä. Muuten muut saavat tyytyä hännän heilautukseen, pikaiseen pusuun ja joskus mieheni jopa pieneen onnen rouhaisuun persuksista kun töistä tulee kotiin. Mieheni on sentään saanut jo ylennyksen varakainaloksi nukkumista varten jos minä en ole paikalla. Minua naurattaakin mieheni lausahdukset "Tuo on koira on kyllä niin leuhka" tai "Kato taas se nokka pystyssä koira mököttää". Doris on hyvin herkkä tyttö ja kova loukkaantumaan mitä eriskummallisimm

Eilisen shokin jälkeen on pakko hieman purkaa omaa pahaa oloa. Kaikista toiveista huolimatta meidän muorin eli Missyn tarina päätyi eilen eutanasiaan. Totaalinen romahdus kunnossa tapahtui vajaassa vuorokaudessa ja järkytys ei ole vieläkään ohi. Sunnuntai aamuna minulla oli vielä kohtuu pirteä koira ja illalla niin kipeä, että kiljui kivuista eikä edes kipulääkkeet enään auttaneet. Koira ei pystynyt kunnolla kävelemään, makaamaan, kakkaamaan ja aamulla ei edes syömään. Seisoi kyyryssä paikoillaan, tärisi ja vinkui kipua. Missyn vei luusyöpä. Tiesin että koira ei ollut kunnossa, mutta jotta se oli noin kipeä oli järkytys. Muutamaa tapaturmaa ja ripulia lukuunottamatta koirahan oli aina ollut terve. Missy oli hieno koira. Minun koira sanan jokaisessa merkityksessä. Ei kaikki koirat vaikka miten koulutustunnuksia, näyttelymeriittejä ym. haalivat täytä tätä kriteeriä. Eli kyllä Missyssä oli puutteita, mutta se perusluonne oli koiralla aivan mahtava. Missy oli minun luottokoira.