Varttihurrin päivityksiä

Pitkään on jo ollut suunnitelmissa pentue meidän Dorikselle. Jostain kumman syystä uroksen löytäminen on ollut todella työlästä aina on joku asia mikä ei miellytä tai sukutaulu vain ei sovi. Sitten ne pari urosta mitkä on kiinnostanut on sitten karsiutunut pois erilaisten terveydellisten vaivojen vuoksi. Vaivojen joita minä olen katsonut tai pitänyt liian suurena riskinä. Riskitöntä yhdistelmäähän ei ole olemassa kyllä sen ymmärrän. Mutta toiveena ja yrityksenä olisi kuitenkin se terve, täyspäinen koira ja kun vielä dobermannille näyttäisi niin avot. Tälle kesälle suunnitelmista huolimatta emme siis saa pentuja. Pettymys ja harmitus on vain aina suuri kun suunnitelmat eivät mene toiveiden mukaan. Kaikella on ehkä tarkoituksensa. Vaikka välillä ne haskat tiskiin nakkaankin aina ne vielä toistaiseksi olen sieltä takaisin noukkinut ja jatkanut. Luovuttaminen ei siis tule kysymykseen, hetkellisistä heikoista hetkistä huolimatta. Jostain muistin syöveristä muistin yhden ihailemani uro

Olen aina ollut huono aamuihminen. Pääsääntöisesti minua kiukuttaa aivan sairaasti herätä pehmoisesta lämpimästä punkasta, inhoan herätyskellon ääntä ja olen lähes aina aamuäreä. Minulle ei kannata heti aamulla kauheasti jutella jos ei epämääräistä murinaa halua vastaukseksi. Riehuvat koirat sekä kiljuvat lapset saavat verenpaineeni nousemaan heti yllättäviin lukemiin. Onneksi lapset ja koirat tämän yleensä muistavat ja antavat minun ainakin välillä herätä ennen kuin show alkaa. Tämäkään aamu ei poikkeus ollut. Herätys pärisee soimaan. En kuitenkaan pystynyt nousemaan ylös. Olin rullalla kuin kaalikääryle peittoni alla ja koirat nukkuivat kummallakin puolella peittoni reunoilla. Yritän nätisti koiria pyytää pois peiton päältä tai lähinnä muorikoiraa. Doris ei nimittäin herää hän on hyvin aamu-uninen ja nousee vasta kun hihna eteisessä kilahtaa. Muorikoira innostuu tästä minun aamuisesta "rakkauden" osoituksesta ja peiton alla sätkimisestä niin jotta loikkaa jättimäisen vapaao

10 vuotta sitten lauantaina aamu alkoi kuin mikä tahansa normaali lauantai aamu. Kaikki kuitenkin muuttui yhden puhelun aikana. Ja kaikella tarkoitan koko elämää. Sain puhelun isältäni jotta pikkuveljeni on puukotettu aamuyöllä ja kuollut. Maailma romahti siihen... Aikaa on siis tuosta lauantaista kulunut aika tarkalleen kymmenen vuotta. Ikävä veljeäni on edelleen, mutta  ikävä on hieman muuttanut muotoaan. Enään ikävä ei ole päivittäistä kuristavaa epätoivon tunnetta ja ahdistusta. Nyt ikävän kanssa on oppinut elämään ja välillä jopa naureskellen muistelee kaikkea hölmöä mitä mekin olemme touhunneet. Edelleen tunnen jotta veljeni on jossain lähellä. Muistan eleet, ilmeet, puheen, naurun kaiken oikein hyvin. Muistan jopa hänen puhelinnumeronsa ulkoa. Miksi sitten näin kävi? Oliko veljeni haastanut riita? Ei ollut. Oliko hän rikollinen? Ei ollut. Oliko hän narkkari ja huumevelkaa? Ei ollut. Nämä kaikki kysymykset ja monia muita on minulta kysytty. Veljeni ei ollut mikään noista.

Jospa taas olisi aika raapustella jotain onhan tässä taas tapahtunut jo vaikka mitä. Aikaakin on kun allekirjoittanut on jälleen kerran sairaana. Tämä kevät on kyllä ollut ennätyksellinen sairastamisen suhteen. Joko on todella kipeänä tai sitten puolikuntoinen. Nyt kun koira olisi kunnossa ja edistynyt treeneissä mukavasti ollaan taas vain kotona kun kuski on vaivainen. Huoh... ja plääh. Treenirintamalta sen verran jotta kävimme viime viikonloppuna semmailemassa pitkästä aikaa. Timo Helynen kävi jälleen täällä vierailemassa ja kävimme päivä vierailulla. Kaiken kaikkiaan antoisa päivä ja mekin saimme pientä edistystä aikaiseksi. Kiitos jotta saimme osallistua. Doris on ruvennut harjoittelemaan piilolla vartiointia niin että lähetän koiran sinne jo ihan itsekseen. Vartioinnissa ei sinällään ole ollut ongelmia, mutta minun tulemisessa piilolle kyllä. Koira ottaa minusta kovasti häiriötä ja painetta. Paha ohjaaja on siis mörkö koiralleen. Tässähän pähkinää purtavaksi miten meidän suh