Varttihurrin päivityksiä

Nyt on takki aika tyhjä. En oikein kykene edes selittämään mikä suru on. Meillä oli pieni tähdenlento pentulaatikossa. Kun sanon pieni niin todella pieni. Mutta tämä pieni oli oikein sinnikäs ja reipas. Niin suloinen, kontaktia hakeva, pussaileva pikku lilliputti. Niin toivoin, että sinusta olisi kasvanut hieno ja vahva dobermanni. Sinä olit minun spesiaali pentu. <3 Jossain vaiheessa on vain luovutettava. Eilen päivällä pikku lilliputti rupesi voimaan huonosti eikä pystynyt ulostamaan kunnolla. Monen tunnin yrityksen ja hoidon jälkeen vihdoin saimme suolen toimimaam, mutta meidän alamäki oli alkanut. Pieni kieltäytyi syömästä ja juomasta. Yön hän nukkuin minun sylissä kun yritin pentua nesteyttää ja ruokkia. Aamuyöstä vihdoin hän rupesi imemään maitoa joskin hyvin heikosti, mutta toivo heräsi kun pentu vaikutti virkeämmältä. Pari tuntia menikin nousujohteisesti kunnes ongelmia rupesi tulemaan hengityksen kanssa. Tässä vaiheessa oli vain pakko luovuttaa ja varata ai

Juoksun alkamista on tässä jo odoteltu jo tovi. Tyyne on ollut ihmeissään omituisesta kiinnostumisestani hänen peräpäähänsä kun jotain alkavan juoksun merkkiä olen odotellut. Vihdoin se sittten pari viikkoa sitten alkoi ja samalla aloitettiin reissun suunnittelu Suomeen. Viime viikon maanantaina kävimme ottamassa ensimmäiset proget jotka oli vielä hyvin matalat eli ei kiirusta minnekään. Uusi aika varattiin keskiviikolle niin nähdään vähän mihin suuntaan ollaan menossa. Yllätys olikin melkoinen kun astutuspäivä progejen mukaan olisi heti. Eli taas tuli tuhannen kiire. Hirveällä tohinalla sitä sitten lähdettiin hakemaan passeihin madotus leimoja, auto tarvitsi uudet renkaat ja katsastuskin oli varattu seuraavalle aamulle. Kyllä oli autokatsastajan ilme tuhannen taalan arvoinen kun aamulla pihaan kurvattiin. Volvo täynnä koiria, häkkejä ja matkatavaroita niin että jokainen sentti tilasta oli hyvin käytetty hyväksi. Sen verran oli kolmikko pelottavia, että koirat jouduttiin autosta poista

Olen useamman kuukauden ajan seurannut sosiaalisessa mediassa vellovaa kasvattajien massalynkkausta osin huvittuneena ja osin järkyttyneenä. Onko ihmiset ihan oikeasti noin yksinkertaisia? Vai onko kyseessä joku kulttiuskonnon tapainen massahurmos? Kun puhumme rotukoirista ja minä tietenkin omasta rodusta eli dobermannista on siellä takana pitkä lista perinnölliseksi luokiteltuja sairauksia. Asiaa ei helpota hyvin kapoinen geenipooli rodussa, eli monimuotoisuutta ei oikein ole. Jalostuskoirilta vaaditaan älytön määrä terveystutkimuksia ja rahaa palaa näihin tolkuttomasti. Useaa ei kasvattajaa ei kiinnosta tunkea tuhansia euroja koirien tutkimiseen vaan haluavat tehdä koiriensa kanssa muutakin joka tiputtaa kelpo koiria pois jalostuksesta varsinkin uroksia. Onkin aika työ löytää omiin kriteereihin sopiva, suvultaan ja luonteeltaan sopiva, terveeksi tutkittu uros nartulle. Tutkimustulosten puute taas johtaa siihen, että samoja tutkittuja uroksia käytetään enemmissä määrin mikä ei

Tiedättekö sen tunteen kun uusi pentu tulee elämään ja olet päättänyt, että tätä minä en sössi. Tästä tulee kuuliainen, hyvätapainen, tottelevainen, nätisti remmissä kävelevä ja kaunis koira. Se osaa tottiksen pohjat jo puolivuotiaana sekä jäljestää kuin kone ja kun saavun sen kanssa treeneihin meihin kohdistetaan ihailevia huokauksia. Näin minä suunnittelin. Sitten alkoi se arki ja miten lähelle olemme päässeet tuota suunnitelmaa. Rehellisesti ei sitten niin kuin minnekään. Meillä asuu pieni anarkisti ja roisto. Hän kävelee häntä tötteröllä meitä komennellen, tekee koko ajan jotain hölmöä, kiusaa kaikkia ihmisiä sekä koiria, varastaa meidän ruoat ja tavarat, kiskoo hihnassa kuin höyryveturi ja ei ole edes kaunis. Nyt on rumimmassa kasvuvaiheessa ja näyttää vain oudolle. Se on takakorkea, sillä on pitkät jalat, isot tassut, pieni pää ja joka ilmansuuntaan sojottavat jättikorvat. Sen kanssa saa taistelun aikaiseksi kaikesta mitä on pakko tehdä ja mikä ei ole niin mukavaa. Pakotta