Mikä on terveen harrastamisen raja? Milloin tämä raja ylittyy? Onko enään tervettä kun harrastaminen alkaa olla pakkomieleistä ja raja oman, koiran ja läheisten hyvinvoinille alkaa hälvetä? Vai onko kyse vain yksittäisen henkilön kunnianhimosta? Pakko näin alkuun myöntää, että itsestä on tullut laiska treenaaja. Teen mitä on "pakko" ja milloin tuntuu hyvälle. En ole enään hetkeen jaksanut päivittäin hinkata perusasentoa täydelliseksi tai seisoa kaatosateessa kentänlaidalla tuntikausia hytisemässä. Ei vaan yksinkertaisesti huvita. Sadepäivät vietän mieluummin viltin alla sohvalla koirat kainalossa Netflixiä katsellen ja meillä kaikilla on oikein mukavaa. Toki joo niitä sadetreenejä ym. vieläkin tulee tehtyä, mutta ei niin pakonomaisesti kuin ennen. Laiskuudesta huolimatta en suurta eroa näe edistymisessä. Ihan kivaa vauhtia treenit etenee ja tavoiteet lähenee. Mikä puuttuu on se jatkuva tikitys takaraivossa "me ei vieläkään osata tuota ja tää on jo melkein 2v