Harrastamisen mielekkyys

Mikä on terveen harrastamisen raja? Milloin tämä raja ylittyy? Onko enään tervettä kun harrastaminen alkaa olla pakkomieleistä ja raja oman, koiran ja läheisten hyvinvoinille alkaa hälvetä? Vai onko kyse vain yksittäisen henkilön kunnianhimosta?

Pakko näin alkuun myöntää, että itsestä on tullut laiska treenaaja. Teen mitä on "pakko" ja milloin tuntuu hyvälle. En ole enään hetkeen jaksanut päivittäin hinkata perusasentoa täydelliseksi tai seisoa kaatosateessa kentänlaidalla tuntikausia hytisemässä. Ei vaan yksinkertaisesti huvita. Sadepäivät vietän mieluummin viltin alla sohvalla koirat kainalossa Netflixiä katsellen ja meillä kaikilla on oikein mukavaa. Toki joo niitä sadetreenejä ym. vieläkin tulee tehtyä, mutta ei niin pakonomaisesti kuin ennen. Laiskuudesta huolimatta en suurta eroa näe edistymisessä. Ihan kivaa vauhtia treenit etenee ja tavoiteet lähenee. Mikä puuttuu on se jatkuva tikitys takaraivossa "me ei vieläkään osata tuota ja tää on jo melkein 2v." Eli jostain sisäisestä peikosta kasvanut yli vaikka edelleen huomaan olevani (ja monesti tästä minulle muutkin huomauttaa) hyvin ylikriittinen koirieni suorituksia kohtaan. Aina löydän jotain joka voisi mennä paremmin tai nopeammin tai tai tai... Harvoin osaan sanoa hitto kun mun koira oli taitava ja hieno!

Kiertelen edelleen kohtuu paljon eri seminaareja ja koulutustilaisuuksia. Minusta on kiva oppia uutta, kuulla uusia näkemyksiä asioihin ja toisenlaisia ratkaisutapoja mitä itselle tullut mieleen. Parhainta on seurata muiden treenaamista ja kuunnella heille annettuja ohjeita. Lähes joka semmasta on käteen jäänyt joku vinkki mitä itsekin voi kokeilla. Mielenkiintoista on myös nähdä eri rotuisia ja tyyppisiä koiria vaikka toki eniten tulee aina seurattua sitä omaa rotua eli dobberia. Sukutauluista kun olen itse kiinnostunut niin aina kiva nähdä mitä sieltä paperin takaa löytyy.

Valitettavasti kierrellessä törmään usein samaan surulliseen tarinaan. Kentälle tulee koirakko ja koira on täysin haluton, passiivinen tai jopa pyrkii pois ja omistaja ei tätä näe tai halua nähdä. Toinen mihin törmää valitettavan usein on, että treeneihin tuodaan kipeä koira. Onko tässä enään kyse mielekkäästä harrastuksesta koiralle? Onko kanssatreenaajilla tai kouluttajilla oikeutta puuttua tai puhaltaa peli poikki? Onko meillä kanssa treenajilla mitään vastuuta toisen koiran hyvinvoinnista? Kipeän/sairaan koiran treenaaminen on jo niin väärin, että tämmöisen treenin ei pitäisi antaa jatkua edes minuuttia oli koiran ohjaajana millainen guru tahansa.

Kuinka paljon tämmöinen on yleistynyt sen jälkeen kun koulutuksessa on ruvennut pyörimään mukana raha? Vai onko meistä ihmisistä tullut niin herkkähipiäisiä ettemme pysty ottamaan vastaan mitään mikä ei ole pelkkää positiivista? Muistan itse vielä hyvin ajan jolloin hyvinkin suoraan saatettiin sanoa tämä ei ole laji joko sinulle tai sinun koiralle. Teidän olisi syytä keksiä joku toinen yhteinen harrastus. Nykyään tätä kuulee harvemmin. Monesti samat koirakot vuodesta toiseen treenaavat samojen ongelmien parissa etenemättä minnekään ja maksavat tästä touhusta ihan kiitettäviä summia. Ketä tämä lopulta palvelee?