Miksi?

Kun asiat koiran kanssa alkaa mennä väärille raiteille miksi ei haeta apua? Tämä on kysymys mikä pyörii mielessä. Miksi kynnys pyytää apua ja sanoa me emme pärjää/ tiedä mitä tehdä on niin korkea? Miten me saisimme ihmiset ymmärtämään, että avun pyytäminen ei ole mikään häpeä?

Koirasta ei saisi ikinä tulla perheelle rasite vaan koiran pitäisi olla toimiva perheenjäsen ja sen olemassa olosta pitäisi pystyä nauttimaan. Siinä vaiheessa kun nuoren koiran kanssa elämä ei ole kuin päivittäistä taistelua on jossain mennyt pieleen. Vaikka nuori koira osaa ajoittain olla hankala se ei tarkoita, että koira elelee kukkona tunkiolla ja tekee mitä lystää milloin lystää ilman, että omistajilla on minkäänlaista hallintaa tilanteeseen tai pelkäävät puuttua koiran touhuihin. Nuoret koirat varsinkin urokset saattavat kokeilla asetettuja rajoja se on täysin normaalia. Normaalia ei ole, että koiralle ei saa asetettua niitä rajoja. Silloin pitää uskaltaa pyytää apua.

Toki elämässä tulee ihmiselle elämänmuutoksia vastaan jolloin oma jaksaminen ei enään riitä. Syitä voi olla monia ja siitä ei voi syyttää ketään. Elämä ei aina kulje käsikirjoituksen mukaan. Jos koiran hoidosta tulee liian työlästä pitää hakea apua nopeasti. Ei vasta sitten kun tilanne on "räjähtänyt" käsiin kotona. Kun oma jaksaminen ei riitä on kodinvaihto järkevä vaihtoehto niin perheelle kuin koiralle.

Suurin osa kasvattajista haluaa, että koirilla sekä omistajilla asiat menee hyvin. He pystyvät auttamaan monissa tilanteissa jos eivät itse osaa auttaa niin pystyvät ohjaamaan osaavien kouluttajien suuntaan tai auttamaan uuden kodin etsinnässä. Apua on kuitenkin mahdoton antaa jos sitä ei pyydetä tai kerrota mitä kotona tapahtuu.