Olen aina ollut huono aamuihminen. Pääsääntöisesti minua kiukuttaa aivan sairaasti herätä pehmoisesta lämpimästä punkasta, inhoan herätyskellon ääntä ja olen lähes aina aamuäreä. Minulle ei kannata heti aamulla kauheasti jutella jos ei epämääräistä murinaa halua vastaukseksi. Riehuvat koirat sekä kiljuvat lapset saavat verenpaineeni nousemaan heti yllättäviin lukemiin. Onneksi lapset ja koirat tämän yleensä muistavat ja antavat minun ainakin välillä herätä ennen kuin show alkaa. Tämäkään aamu ei poikkeus ollut. Herätys pärisee soimaan. En kuitenkaan pystynyt nousemaan ylös. Olin rullalla kuin kaalikääryle peittoni alla ja koirat nukkuivat kummallakin puolella peittoni reunoilla. Yritän nätisti koiria pyytää pois peiton päältä tai lähinnä muorikoiraa. Doris ei nimittäin herää hän on hyvin aamu-uninen ja nousee vasta kun hihna eteisessä kilahtaa. Muorikoira innostuu tästä minun aamuisesta "rakkauden" osoituksesta ja peiton alla sätkimisestä niin jotta loikkaa jättimäisen vapaaottelijaloikan suoraan päälleni. Olen varma jotta nenäni on murtunut ja vähintään hampaat heiluu suussa. Olen kahta kiukkuisempi ja pelästynyt muorikoira kipittää loukkaantuneen näköisenä sadatteluni säestämänä sohvan nurkkaan istumaan. Voi hemmetti... eihän minun olisi pitänyt koiralle kiukustua kun toinen vain yritti olla kovin rakastava. Muorikoiran rakkaus on vain välillä turhan rajua ja rakkauden kohteille tulee kipiää. Sammutan herätyksen ja yritän lohduttaa muoria. Lupaan tehdä sille jonkin herkun keittiössä. Kateellisena luon silmäyksen lämpimään sänkyyni jossa Doris syvään huokaisten käpertyy peiton alle jatkamaan uniaan.
Keittiöön päästyäni katselen pöyristyneenä ympärilleni. Miten ihmeessä joka ikinen aamu asuntomme voi näyttää siltä kuin pommi olisi siellä räjähtänyt? Kaivan kahvinkeittimen esiin maitopurkkien, muropakettien, kuppien, lautasten ym. takaa. Astun vesilätäkköön jonka koirat ovat läikyttäneet lattialle juodessaan. Kiroilen ja ärsyynnyn lisää. Laitan kahvin tippumaan ja huokaisten mietin mitä elämä olisi ilman sotkevaa, riehuvaa sirkusta ympärillä. Kyllä varmasti asuntoni pysyisi siistinä. Löytäisin vaatteeni ja meikkini kaapistani en tyttäreni huoneesta. Pääsisin kotiovesta sisälle kiipeämättä kenkä, takki, reppuvuoren yli. Voisin katsoa telkkarista mitä haluan ja voisin kuunnella musiikkiani mistä itse tykkään ihan niin kovaa kuin haluan ilman narinoita. Aamuisin olisi hiljaista voisin juoda kahvini ilman keittiön raivausta. Voisin syödä joskus ruokaa josta ei löydy koirankarvoja tai käydä suihkussa kuivata itseni puhtaalla pyyhkellä joka ei olisi karvainen enkä näyttäisi eläintarhasta karanneelta gorillalta.
Mutta mitä muuta? Mitä minulla ei olisi? Lapset minulla ei olisi niitä. Vaikka lapset osaavat olla ärsyttäviä ovat ne niin tärkeitä, rakkaita ja hauskoja. Jokainen oma pikku persoona on valloittava. Kuinka tyhjää elämä olisi ilman heidän tarinoita, naurua, touhuja, riitoja ja kaikkea muuta. Koirat karvoineen kaikkineen tuovat elämääni harrastuksen lisäksi paljon naurua, huumoria ja hyvää tuulta kaikkine hölmöilyineen. Entä sitten mieheni? Vaikka hän osaa olla välillä itsepäinen aasi. Ajatella jotta minun elämässä on ihminen joka jaksaa minun aamu kiukut, kuunnella minun höpötyksiä, yrittää esittää kiinnostunutta kun olen taas löytänyt kauniin koiran kuvan tai todella hienon koulutusvideon netin uumenista, jonka viereen voi käpertyä kun on huono olo tai väsyttää, joka ymmärtää minua, joka saa minut nauramaan, jonka kanssa voi keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä ja joka välittää. Mitä muuta voin sanoa kuin "Tykkään susta niin, että halkeen..."