10 vuotta sitten lauantaina aamu alkoi kuin mikä tahansa normaali lauantai aamu. Kaikki kuitenkin muuttui yhden puhelun aikana. Ja kaikella tarkoitan koko elämää. Sain puhelun isältäni jotta pikkuveljeni on puukotettu aamuyöllä ja kuollut. Maailma romahti siihen...
Aikaa on siis tuosta lauantaista kulunut aika tarkalleen kymmenen vuotta. Ikävä veljeäni on edelleen, mutta ikävä on hieman muuttanut muotoaan. Enään ikävä ei ole päivittäistä kuristavaa epätoivon tunnetta ja ahdistusta. Nyt ikävän kanssa on oppinut elämään ja välillä jopa naureskellen muistelee kaikkea hölmöä mitä mekin olemme touhunneet. Edelleen tunnen jotta veljeni on jossain lähellä. Muistan eleet, ilmeet, puheen, naurun kaiken oikein hyvin. Muistan jopa hänen puhelinnumeronsa ulkoa.
Miksi sitten näin kävi? Oliko veljeni haastanut riita? Ei ollut. Oliko hän rikollinen? Ei ollut. Oliko hän narkkari ja huumevelkaa? Ei ollut. Nämä kaikki kysymykset ja monia muita on minulta kysytty. Veljeni ei ollut mikään noista. Hän oli ihan normaali nuori mies joka kävi töissä ja rakasti musiikkia varsinkin kitaraansa jonka soitolle hän oikeastaan eli. Varmasti pöllöillyt monen monta kertaa vaikka ja mitä, mutta hän oli kuitenkin kiltti, hyvä ihminen aivan normaali ihminen. Tämmöistä voi siis tapahtua ihan normaali ihmisillekin Suomessa. Hän oli juhlimassa 25-vuotis syntymäpäiviään ja päätyi kutsuttuna väärään paikkaan väärään aikaan. Mitään järkisyytä tapahtuneelle ei ikinä ole selvinnyt. Tai on mustasukkaisuus, mutta onko tuo järkisyy tappaa ketään?
Olenko antanut tekijälle anteeksi? En. En usko, että pystyn ikinä antamaan anteeksi. Minun silmissä ja sielussa hän on ihmishirviö. Raukkamainen, epävarma, ihmishirviö joka teollaan on tuhonnut monta elämää. Ei pelkästään veljeni, mutta monen muun siinä samalla. Tekeekö se minut huonoksi ihmiseksi etten pysty tekoa antamaan anteeksi? Voi olla. Edelleen teko on täydellisen järjetön enkä pysty ymmärtämään miksi. En myöskään pysty ymmärtämään tuollaista pahuutta joka on ihmisessä.
Sanotaan jotta kaikella on tarkoituksensa. En vielä tarkoitusta tälle ole keksinyt. Ihmisenä olen varmasti muuttunut paljonkin. Onko se hyvä vai huono en tiedä. Ihan pienet asiat ei ehkä järkytä niin paljon kuin ennen ja se vaaleanpunainen kupla jonka sisällä elelin kyllä on puhjennut. Tilalla on kyllä järjetön huoli välillä mitättömistäkin asioista vaikka jos lapseni tai mieheni eivät vastaa puhelimeen saan helposti paniikinomaisia pelkotiloja jotta jotain heille tapahtunut. Ehkä näistäkin ajan kanssa eroon pääsee.
Asia mitä edelleen toivon lähes päivittäin on ettei veljeni ehtinyt kärsiä kauan. Kauheinta olisi jos hän on ollut yksin tuskissaan pitkään. Toivottavasti näin ei käynyt.
Lepää rauhassa veljeni. En unohda sinua koskaan... <3
Aikaa on siis tuosta lauantaista kulunut aika tarkalleen kymmenen vuotta. Ikävä veljeäni on edelleen, mutta ikävä on hieman muuttanut muotoaan. Enään ikävä ei ole päivittäistä kuristavaa epätoivon tunnetta ja ahdistusta. Nyt ikävän kanssa on oppinut elämään ja välillä jopa naureskellen muistelee kaikkea hölmöä mitä mekin olemme touhunneet. Edelleen tunnen jotta veljeni on jossain lähellä. Muistan eleet, ilmeet, puheen, naurun kaiken oikein hyvin. Muistan jopa hänen puhelinnumeronsa ulkoa.
Miksi sitten näin kävi? Oliko veljeni haastanut riita? Ei ollut. Oliko hän rikollinen? Ei ollut. Oliko hän narkkari ja huumevelkaa? Ei ollut. Nämä kaikki kysymykset ja monia muita on minulta kysytty. Veljeni ei ollut mikään noista. Hän oli ihan normaali nuori mies joka kävi töissä ja rakasti musiikkia varsinkin kitaraansa jonka soitolle hän oikeastaan eli. Varmasti pöllöillyt monen monta kertaa vaikka ja mitä, mutta hän oli kuitenkin kiltti, hyvä ihminen aivan normaali ihminen. Tämmöistä voi siis tapahtua ihan normaali ihmisillekin Suomessa. Hän oli juhlimassa 25-vuotis syntymäpäiviään ja päätyi kutsuttuna väärään paikkaan väärään aikaan. Mitään järkisyytä tapahtuneelle ei ikinä ole selvinnyt. Tai on mustasukkaisuus, mutta onko tuo järkisyy tappaa ketään?
Olenko antanut tekijälle anteeksi? En. En usko, että pystyn ikinä antamaan anteeksi. Minun silmissä ja sielussa hän on ihmishirviö. Raukkamainen, epävarma, ihmishirviö joka teollaan on tuhonnut monta elämää. Ei pelkästään veljeni, mutta monen muun siinä samalla. Tekeekö se minut huonoksi ihmiseksi etten pysty tekoa antamaan anteeksi? Voi olla. Edelleen teko on täydellisen järjetön enkä pysty ymmärtämään miksi. En myöskään pysty ymmärtämään tuollaista pahuutta joka on ihmisessä.
Sanotaan jotta kaikella on tarkoituksensa. En vielä tarkoitusta tälle ole keksinyt. Ihmisenä olen varmasti muuttunut paljonkin. Onko se hyvä vai huono en tiedä. Ihan pienet asiat ei ehkä järkytä niin paljon kuin ennen ja se vaaleanpunainen kupla jonka sisällä elelin kyllä on puhjennut. Tilalla on kyllä järjetön huoli välillä mitättömistäkin asioista vaikka jos lapseni tai mieheni eivät vastaa puhelimeen saan helposti paniikinomaisia pelkotiloja jotta jotain heille tapahtunut. Ehkä näistäkin ajan kanssa eroon pääsee.
Asia mitä edelleen toivon lähes päivittäin on ettei veljeni ehtinyt kärsiä kauan. Kauheinta olisi jos hän on ollut yksin tuskissaan pitkään. Toivottavasti näin ei käynyt.
Lepää rauhassa veljeni. En unohda sinua koskaan... <3