Eilisen shokin jälkeen on pakko hieman purkaa omaa pahaa oloa. Kaikista toiveista huolimatta meidän muorin eli Missyn tarina päätyi eilen eutanasiaan. Totaalinen romahdus kunnossa tapahtui vajaassa vuorokaudessa ja järkytys ei ole vieläkään ohi. Sunnuntai aamuna minulla oli vielä kohtuu pirteä koira ja illalla niin kipeä, että kiljui kivuista eikä edes kipulääkkeet enään auttaneet. Koira ei pystynyt kunnolla kävelemään, makaamaan, kakkaamaan ja aamulla ei edes syömään. Seisoi kyyryssä paikoillaan, tärisi ja vinkui kipua. Missyn vei luusyöpä. Tiesin että koira ei ollut kunnossa, mutta jotta se oli noin kipeä oli järkytys. Muutamaa tapaturmaa ja ripulia lukuunottamatta koirahan oli aina ollut terve.
Missy oli hieno koira. Minun koira sanan jokaisessa merkityksessä. Ei kaikki koirat vaikka miten koulutustunnuksia, näyttelymeriittejä ym. haalivat täytä tätä kriteeriä. Eli kyllä Missyssä oli puutteita, mutta se perusluonne oli koiralla aivan mahtava. Missy oli minun luottokoira.
Odotin vuosia sitten Missyn syntymää kuin kuuta nousevaa ja päivä jolloin pennut syntyi 18.3.2008 alkoi viikkojen odotus. Toki kävin pentuja muutaman kerran katsomassa ja sain kasvattajalta moneen kertaan kuvaterveisiä. Silti odotus tuntui pitkältä. Mikä sitten kotiutui täytti kaikki odotukset ajan saatossa. Meidän tupaan asteli häntä tötteröllä, ego elämää suurempana pieni hyvin valpas ja rohkea narttupentu. Kaikki paikat tutkittiin, mitään ei pelännyt, kaikki ruoka maistui ja omat mielipiteet ilmaistiin hyvin voimakkaasti. Olin huvittunut ja samalla aivan myyty ihana Pikku-Myy. Ensimmäisen elinvuoden aikana tämä koira oli saanut minut raivohulluuden partaalle ja samalla kietonut minut aivan totaalisesti "tassunsa" ympärille. Aika pitkälle tämmöisenä meidän suhde jatkui koko koiran elämän. Rakastin tuota koiraa, mutta ikinä en saanut sitä hallintaa täysin. Kyllä oli niin, että Missy vei ja minä vikisin. Hallinnalla en tarkoita jotta ei olisi totellut normi arjessa. Totteli ja äärettömän hyvin, toimi lähes ajatuksen voimalla. Missy oli äärettömän nopea oppinen ja älykäs koira.
Missy on kulkenut minun mukana kaikkialla ja kun sanon kaikkialla niin tarkoitan sitä. Koira on ollut mukana töissä, matkoilla, festareilla ihan joka paikassa. Ikinä ei ole ollut ongelmia kulkea tai matkustaa minnekään. Olemme muuttaneet vaikka kuinka monta kertaa ilman mitään ongelmia. Hoidossa ollessa ollut aina nätisti ilman ongelmia. Äärettömän helppo koira siis arjessa. Lasten kanssa Missy ollut aina äärettömän kärsivällinen ja kiltti. Rakasti käydä lastenvedoissa vetämässä ja olla rapsuteltavana. Jaksanut olla lasten leikeissä mukana ja istunut jo pentuna vauvan vaatteet päällä nukenvaunuissa oikein tyytyväisenä. Ikinä ei ole tarvinnut pelätä jotta mitään lasten kanssa sattuisi. Emona pennuilleen oli mahtava. Ei paljon minulle jäänyt hoidettavaa kuin papereiden vaihtelu. Kyllä niin hyvin hoiti pentunsa.
Tänään oikeastaan vasta tajusin itse, että minulla ei ole enään muoria. Heräsin aamulla herätyskelloon en muorin herätykseen. Minulla ei ollut kaveria keittiössä keittämässä kahvia ja kerjäämässä aamupalaa, eikä kukaan tullut minun kanssa meikkaamaan ja valmistautumaan töihin. Olo on tyhjä. Kaipaan tuota koiraa niin paljon. Toki meillä on täällä vielä Doris eli Missyn tytär, mutta Missy on meillä ollut aina se "lemmikki". Missy ollut koira joka touhuaa mukana arjen askareissa, istuu kainalossa telkkaria katsellen, läpsi tassulla rapsutuksia vaatien ja touhuili lasten kanssa vaikka ja mitä. Nyt meillä ei ole sitä. Doris enimmäkseen nukkuu kotona. Jossain lähellä, mutta ei ikinä ole niin viihtynyt kainalossa tai höösännyt sen kummemmin mukana. Doris on täysin yhden ihmisen eli minun koira ei semmoinen jota lasten kanssa leikkiminen tai muiden rapsuttelu kiinnostaisi. Koti tuntuu nyt niin kovin tyhjältä.
Tiedän että en olisi Missyä pystynyt pelastamaan. Silti sisällä kaivaa niin valtava itsesyytös ja tunne jotta minun olisi pitänyt pystyä tekemään vielä jotain. Tiedän kyllä, että asia ei ollut näin. En vain ollut enkä vieläkään ole valmis koirastani luopumaan. Enkä minä yksin vaan myös mieheni ja lapsemme kaipaavat koiraa. Missy oli kovin rakastettu muori. Jotenkin koen myös huonoa omaatuntoa siitä etten ollut ystävääni saattamassa viimeiselle matkalle. Olin töissä ja vaikka en olisi ollutkaan en olisi varmasti pystynyt häntä viemään. Missy nukahti viimeisen kerran mieheni syliin. Missy ei ollut yksin vaan mukana oli ihminen ketä Missy rakasti ja joilla oli ihan oma juttu keskenään. Mieheni kertoi jotta koira oli aivan levollinen kuin olisi tiennyt helpotuksen tulevan. Kömpi vain syliin ja nukkui pois. Minun sydän on nyt murtunut, mutta onneksi Missystä on vain kauniit ja hyvät muistot.
Haluan vielä lopuksi kiittää kaikkia osanotoista, myötäelämisestä sekä kauniista viesteistä. Suurimmat kiitokset haluan lähettää Missyn kasvattajalle Petra Parviainen-Tohmolle, kiitos että luotit aikoinaan minulle tämän koira. Kiitos! En olisi parempaa koiraa edes uskaltanut toivoa.
Lepää rauhassa enkelikoirani Petremma's Fetish Babe BG
18.3.2008-31.8.2015