Näin kasvattajana on ihana nähdä kun uutta perheenjäsentä kotiin hakevat omistajat lähtevät nyytti kainalossa onnellisina kohti kotiaan ja yhteistä elämää. Omistajilla on odotuksia pennusta ja kasvattajana tietenkin toivot jotta pentu on juuri sellainen kun uudet omistajat odottavat. Jokainen käsiini syntynyt pentu on erillainen ja jokainen on ollut minulle äärettömän tärkeä. Myös jokainen perhe joka koiraa on ottamassa on erillainen ja kaikki etsivät koiraa erillaisiin tarkoituksiin. Osa etsii lenkkikaveria kotiinsa, toiset harrastuskaveria tositarkoituksella joillekin koiranäyttelyt on se juttu. Kasvattajana minun pitäisikin pystyä pennuista sen verran osata katsoa jotta pennun ominaisuudet vastaisivat mahollisimman hyvin sitä mitä omistajat toivovat. Minun toiveenahan on, että pentu saa hyvän kodin ja uudet omistajat pitkäikäisen, terveen, hyväpäisen koiran mitä halunneet. Olen myös pyrkinyt olemaan uusien omistajien tukena ja apuna kun vain mahdollista. On niin mukava kuulla koirista kuulumisia vuosien varrella ja myös miten elämä koiran kanssa on sujunut. Tietenkin positiiviset uutiset on aina mukavia ja mahtavia, mutta ne ei niin mukavat ovat aivan yhtä tärkeitä. Ilman näitä omistajilta saamia tietoja en pystyisi mitenkään tietämään miten onnistunut pentue on kyseessä. Yhdistelmät saattavat papereissa ja suunnitelmissa näyttää erinomaisille, mutta joskus siihen se erinomaisuus jääkin.
Mitä sitten kun jokin menee pieleen? Minulla on onneksi kokemusta vain yhden kasvatin kohdalla kun asiat eivät menneet hyvin. Kasvattini Riku (Meillon I'm Assassin) oli syntyessään pentueen isoin uros. Vahva, touhukas ja nälkäinen pentu. Pentu kasvoi hyvin ja tasaisesti oli hyvin leikkisä, sosiaalinen ja yksi laatikon uteliain ja touhukkain pentu. Pentueen lääkärintarkastuksessa pentu sai "terveen" paperit ja itse en huomannut pennussa mitään poikkeavaa muihin verrattuna. Riku muutti omaan kotiinsa ja uusi elämä uuden perheen kanssa alkoi. Koira oli hyvin pidetty, rakastettu sen kanssa lenkkeiltiin, harrastettiin vetohiihtoa ja vietettiin muutenkin hyvin aktiivista elämää. Ongelmat alkoivat kun Riku muutti maalta kaupunkiin. Ongelmia oli remmilenkeillä jolloin koira käyttäytyi agressiivisesti ohi kulkevia koiria kohtaan. Ohitustilanteissa saattoi kuumua niin, että puri omistajaa jos koiraa yritti estellä. Vapaana ollessa muiden koirien kanssa ongelmia ei ollut. Juttelimme omistajan kanssa usein ja tulimme lopputulokseen jotta tämä on pois koulutettavissa. Harjoituksien myötä tilanne parani hetkeksi kunnes palasi takaisin pahempana. Koira saattoi välillä kuumua ohitustilanteissa niin ettei sitä saanut rauhoitettua ja koira oli myös kotona näykännyt lasta joka koiraa oli silitellyt. Sovimme omistajan kanssa jotta Riku tulee minulle vähäksi aikaa jotta pystyn itse seuraamaan koiran käyttäytymistä paremmin ja ehkä auttaa käytös ongelmissa.
Näin teimme ja Riku saapui meille. Torppaan asteli kaunis, vahvaluustoinen hyvässä lihaskunnossa oleva iso dobberin kukkopoika jolla oli ego elämää suurempi. Tiputus maanpinnalle oli varmasti kova kun kukkopoika sai huomata jotta kaikki ei toimikaan doobermannipojan mielijohteiden mukaan. Mutta tämä koira oli ihan oikeasti vielä mukava. Äärettömän kiltti, nopea oppinen, reipas, viettejä löytyi kivasti jotta kouluttaminen oli mukavaa ja koira nautti kaikesta tekemisestä. Remmilenkit sujui meillä hyvin koira käveli nätisti ei rähjännyt kertaakaan. Lapsien kanssa elo sujui myös ilman mitään ongelmia. Olimme omistajan kanssa hieman hämillämme tilanteesta. Riku palasi kotiinsa, omistaja päätti jatkaa koiran kanssa harjoituksia ja varmuudeksi laittaisi ulkoilutilanteissa koiran kuonokoppaan jotta uusia puremisia ei missään nimessä pääsisi tulemaan. Harjoitukset jatkuivat kotona vaihtelevasti. Seuraavaksi tulikin sitten Rikun lonkkakuvaus eteen. Omistaja lupasi ottaa samalla myös epäviralliset selkä- ja niskakuvat koirasta. Omistaja soittikin minulle eläinlääkäriasemalta ja jännittäen odotti kuvaustuloksia. Hän kertoi minulle myös puhelimessa miten eläinlääkäri oli kehunut jotta "harvinaisen hyvärakenteinen dobberi" ja lupasi soitella alustavat tulokse heti kun ne saa tietää. Odottelin puhelua kotona ja minulle alkoi tulla epäilys jotta kaikki ei nyt ole hyvin kun vastausten saaminen kesti niin kauan. Vihdoin kun puhelin soi oli langan toisessa päässä koiran itkevä omistaja joka kertoi minulle todella huonot uutiset. Koiran selkäranka oli aivan epämuodostunut. Sään takaa alkoi iso U:n mallinen monttu joka vaivasi koiraa ja jossa luut olivat osittain jo kalkkeutuneet. Eläinlääkäri epäili tämän olevan synnynnäinen vika koirassa. Parannusta tuommoiseen vaivaanhan ei ole ja selkä tulee vain pahenemaan, joten uutinen oli omistajalle karmea. Sovimme omistajan kanssa jotta käymme yhdessä viemässä Riku pojan viimeiselle matkalle nukkumaan ikiunta. Tämä oli musertavaa. On niin kauhea kuulla omistajan suru. Samalla itse tuntee huonoa omatuntoa, että olen tämmöisen surun ihmiselle aiheuttanut. Enhän toki tietäen ole viallista pentua luovuttanut, mutta se ei tämmöisessä tilanteessa paljoa lohduta.
Rikun käytösongelmiin toki tuli selvyys diagnoosin myötä. Kaulapannan kiristyminen oli varmasti ollut kivuliasta koiralle samoin niska/selkä oli varmasti kipuillut muutenkin vaikka emme sitä ymmärtäneet. Koira liikkui normaalisti, lihaskunto oli hyvä, turkki oli hyvä ja ulkoisesti koira näytti terveeltä. Olisiko minun silti pitänyt tajuta jotta jokin ei ole oikein? Tai lähinnä miksi ei edes käynyt mielessä jotta koira on kipeä? Olen myös miettinyt paljon mikä on minun vastuu tässä? Entä mikä on kasvattajan vastuu yleensä tämmöisissä tilanteissa? Koiraahan en omistajalle terveenä saa takaisin vaikka mitä tekisin. Uuden pennun hän minulta saa halutessaan. Mutta edes uuden pennun avulla en ikinä saa korvattua sitä surua minkä omistaja on kokenut. Tämä taitaa olla se kasvattamisen huonoin puoli. Edelleen olen niin pahoillani ja surullinen omistajan kuin koirankin puolesta. Omistajan kanssa olemme pysyneet ystävinä ja tätäkin kautta haluan lähettää kiitokset Annamarille Rikun hyvästä hoidosta ja huolenpidosta.
