Meidän aika antennikorvakoira Kamin kanssa päättyi. Matkustin viime perjantaina Kamin kanssa Budabestiin saattamaan hänet omistajiensa luokse. Meinasin itse myöhästyä koneesta kun koiran kuljetusta lentokoneeseen odottelin. Hermoilin aivan kamalasti, että koira on varmasti oikeassa koneessa. Pelkäsin että koiralle jotain lennon aikana tapahtuu, mutta koira sekä minä pääsimme yhtenä kappaleena perille. Ok Budabestissa en melkein löytänyt koiraa kun en tajunnut heidän laittavan koiraa bokseineen matkatavaraliukuhihnalle pyörimään. Olikin pienoinen yllätys kun Kami laatikkoineen hihnalla pyöri ja minä olen odottamassa koiraa erikoismatkatavara luovuksessa. Kami oli vähän hämillään kun omistajat tapasimme. Kovasti etsi minusta turvaa ja laittoi päätä syliin. Vaikka kuinka yritin olla asiallinen, käydä kaikki paperiasiat läpi ja olla ihan kauheasti tunteilematta rupesin itkemään kun koiran oli aika lähteä. Yritin olla kiintymättä koiraan kun tiesin että se ei voi meille jäädä. Eihän tämä onnistunut Kami on helskutin mukava ja kiltti koira. Sopeutui meille lähes samantien ja ihan oikeasti oli todella mukava kun koiria on kaksi.
Kova ikävä jäi koko perheelle ja ihan heti en usko, että tuota koiraa unohdamme tai edes tätä koko seikkailua. En ihan heti olisi uskonut mihin kaikkeen joudumme kun lupauduin auttamaan koiria viranomaisviidakosta etsimään. Miten onnistunkin aina järjestämään itseni mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin? Kokemuksena hieno ja antoisa vaikka nyt olo on hieman kaihoisa ja talokin tuntuu tyhjältä. Ihanaa jotta nämä kaksi koiraa ainakin saivat onnellisen loppuelämän ja näiden koirien kautta ystävystyin muutaman todella mukavan ihmisen kanssa.
Ja kyllä tähän on vielä todettava, että minulla on äärettömän kärsivällinen ja ymmärtäväinen mies. Ei kovin moni jaksaisi tyynen rauhallisesti katsella minun touhuja tai kylmän rauhallisesti vain todeta "Aha, vai semmoista." kun tiistai aamuna ilmoitan puhelimitse jotta "Hei muru, tässä nyt on vähän käynyt tämmöinen tilanne jotta meillä on huomenna kolme koiraa. En yhtään tiedä minkälaisia koiria, paitsi että ne on dobbereita ja niin mun pitää hakea ne kello 15.00 toiselta puolelta Ruotsia enkä tiedä kuinka kauan ne meillä asustaa." Juhanihan ei ole sinällään mikään koiraihminen. Hän tykkää kyllä koirista, mutta ei ole koiraihminen sanan samanlaisessa merkityksessä kuin minä. Silti hän jaksaa kuunnella ja yrittää edes näyttää kovin kiinnostuneelta kun innostuneena kerron milloin mistäkin upeasta, hienosta, mahtavasta koirajutusta ja jaksaa olla ymmärtäväinen, myötätuntoinen ja kannustava kun tuohtuneena puran treeniongelmia hänelle.
Me olemme siis palanneet normi arkeen. Doris mökötti minulle pari päivää kun Kamin vein pois, mutta nyt sekin osoittaa jo leppymisen merkkejä. Nyt rupeankin suunnittelemaan jo seuraavaa operaatiota eli pentusia. Perjantaina on Doriksen holter ja jos sieltä vihreää valoa tulee alamme oodotella juoksua ja astutusta. Ehkä mekin sitten sen toisen koiran saamme. Pitäkää peukkuja...
