Kovasti miettinyt mikä tekee siitä koiranohjaamisesta välillä niin mahdottoman vaikeaa. Nyt varsinkin asiaa tullut mietittyä kun koira on yllättäin toiminut kentällä mahdottoman hyvin. Tai lähinnä nyt on löytynyt viretila joka jopa minua miellyttää. Miksi nyt? Mitä olen tehnyt erilailla koiran kanssa jotta muutos on tämmöinen?
Koirallehan pitäisi aina olla reilu ja mustavalkoinen. Minun kohdalla se ei ole toteutunut vieläkään. En osaa olla mustavalkoinen, liikun aina jollain harmailla alueilla. Reilu? Joo kyllä osaan vaatia. Osaan vaatia jopa epäreilusti. Näytän, unohdan opettamisen välistä ja vaadin. Onko reilua? No ei ole. Sitten ihmettelen miksi koira ottaa minusta painetta. Kappas... jos ei raukka tiedä mitä pitäisi tehdä minua miellyttääkseen ja mikään ei kelpaa vaikka kuinka yrittää. Ei ihme jos jonkinlaista painetta/konfliktia ohjaamiseen tulee.
Itse tiedostin viime keväänä jotta nyt ei meidän treenit kulje niin kuin pitäisi. Koira teki teknisesti erittäin hyvin, mutta ilo treenaamisesta kadonnut kokonaan. Ensin laitoin asian väsymyksen piikkiin. Koira on nuori ja olin sitä hinkannut kuitenkin todella paljon. Olin väärässä. Kyse ei ollut väsymyksestä vaan minusta. Olin muistanut kyllä koiralta vaatia, mutta palkka jäänyt uupumaan. En puhu nyt pallosta vaan minun tyytymättömyydestä. Haluan/vaadin aina parempaa suoritusta, ikinä en ole täysin tyytyväinen. Ja kyllä koira sen vaistoaa. Olin siis saanut koiran jota en halunnut. Teknisesti nättiä suoritusta ja kyllä se tekee vaikka tunteja putkeen, mutta ei nauti. Ilo puuttuu kokonaan.
Tässä vaiheessa oli aihetta laittaa stoppi hetkeksi koko touhulle ja vetää mietintämyssy syvälle päähän. Miten lähteä tilanne korjaamaan? Onko se edes mahdollista korjata? Kesän mittaan teimmekin paljon lyhyitä treenejä, nopeaa palkkausta ja yritin näytellä kauhian kivaa mukavaa ja jopa kehuakin koiraa. Tilanne parani hiukan, muttei kuitenkaan semmoiseksi kuin halusin. Harmitti vietävästi jotta olin nyt pilannut koiran. Treeni-into katosi itseltäkin ja kentälle meno alkoi tuntua sonnalle. Tämä harmitti vielä enemmän. Olin asettanut tavoitteita jotka halusin saavuttaa tänä vuonna, mutta mikään ei toimi. Naama irvessä treenaaminen loppui kuitenkin alkusyksystä seinään kun koira loukkaantui tapaturmassa. Nyt oltiin sitten pakkolomalla parisen kuukautta.
Doris onneksi tullut kuntoon ja lähdin kokeilemaan sen kanssa tottista. Ja kyllä kannatti. Ok teknisesti ei ollut nättiä. Pakka levisi käteen, mutta se tunnetila. Wuhuuu se oli juuri sitä mitä olin kaivannut. Nyt olemme jatkaneet taas treenejä ja sekä koiralla, että minulla ollut mukavaa. Viretila on mainio ja tekemisen intoa riittää. Miksi muutos nyt? Mitä olen tehnyt erilailla? Itse sen keksin tässä viikonlopun aikana. Olen löysännyt omaa pipoa. Meilllä ei ole mitään tavoitetta enään tälle vuodelle. Tavoitteet suosiolla siirretty ensi kaudelle. Perfektionisti Marinkalla ei siis ole kiire. Pystyn oikeasti nauttimaan koiran kanssa tekemisestä. En vain mieti onko seuraaminen sentin vino, liian tiivis, liian väljä, pompottaako liikaa, istuiko tarpeeksi nopeasti... ja menetä hermoja näiden vuoksi. Vaan annan koiran tehdä. Jos ei mene putkeen yritetään uudestaan ja meillä on mukavaa.
Tämä oivallus saanut minut viikolopun aikana miettimään muutenkin. Olisiko välillä syytä höllätä sitä pipoa elämän muillakin osa-alueilla? Mitä tapahtuu jos kotona on vähän sotkuista eikä asunto näytä kuin sisustuslehden sivuilta? Mitä tapahtuu jos lapseni ei tuo hyvää numeroa kotiin kokeesta koulussa jos kuitenkin yrittänyt parhaansa? Miksi on niin pirun vaikea sitä positiivista palautetta antaa lähimmille? Vaatia kyllä osaan todella hyvin ja näyttää tyytymättömyyteni. Kaatuisiko minun maailma jos joskus vain nauttisi eikä nipottaisi jostain periaatteessa turhasta?
Koirallehan pitäisi aina olla reilu ja mustavalkoinen. Minun kohdalla se ei ole toteutunut vieläkään. En osaa olla mustavalkoinen, liikun aina jollain harmailla alueilla. Reilu? Joo kyllä osaan vaatia. Osaan vaatia jopa epäreilusti. Näytän, unohdan opettamisen välistä ja vaadin. Onko reilua? No ei ole. Sitten ihmettelen miksi koira ottaa minusta painetta. Kappas... jos ei raukka tiedä mitä pitäisi tehdä minua miellyttääkseen ja mikään ei kelpaa vaikka kuinka yrittää. Ei ihme jos jonkinlaista painetta/konfliktia ohjaamiseen tulee.
Itse tiedostin viime keväänä jotta nyt ei meidän treenit kulje niin kuin pitäisi. Koira teki teknisesti erittäin hyvin, mutta ilo treenaamisesta kadonnut kokonaan. Ensin laitoin asian väsymyksen piikkiin. Koira on nuori ja olin sitä hinkannut kuitenkin todella paljon. Olin väärässä. Kyse ei ollut väsymyksestä vaan minusta. Olin muistanut kyllä koiralta vaatia, mutta palkka jäänyt uupumaan. En puhu nyt pallosta vaan minun tyytymättömyydestä. Haluan/vaadin aina parempaa suoritusta, ikinä en ole täysin tyytyväinen. Ja kyllä koira sen vaistoaa. Olin siis saanut koiran jota en halunnut. Teknisesti nättiä suoritusta ja kyllä se tekee vaikka tunteja putkeen, mutta ei nauti. Ilo puuttuu kokonaan.
Tässä vaiheessa oli aihetta laittaa stoppi hetkeksi koko touhulle ja vetää mietintämyssy syvälle päähän. Miten lähteä tilanne korjaamaan? Onko se edes mahdollista korjata? Kesän mittaan teimmekin paljon lyhyitä treenejä, nopeaa palkkausta ja yritin näytellä kauhian kivaa mukavaa ja jopa kehuakin koiraa. Tilanne parani hiukan, muttei kuitenkaan semmoiseksi kuin halusin. Harmitti vietävästi jotta olin nyt pilannut koiran. Treeni-into katosi itseltäkin ja kentälle meno alkoi tuntua sonnalle. Tämä harmitti vielä enemmän. Olin asettanut tavoitteita jotka halusin saavuttaa tänä vuonna, mutta mikään ei toimi. Naama irvessä treenaaminen loppui kuitenkin alkusyksystä seinään kun koira loukkaantui tapaturmassa. Nyt oltiin sitten pakkolomalla parisen kuukautta.
Doris onneksi tullut kuntoon ja lähdin kokeilemaan sen kanssa tottista. Ja kyllä kannatti. Ok teknisesti ei ollut nättiä. Pakka levisi käteen, mutta se tunnetila. Wuhuuu se oli juuri sitä mitä olin kaivannut. Nyt olemme jatkaneet taas treenejä ja sekä koiralla, että minulla ollut mukavaa. Viretila on mainio ja tekemisen intoa riittää. Miksi muutos nyt? Mitä olen tehnyt erilailla? Itse sen keksin tässä viikonlopun aikana. Olen löysännyt omaa pipoa. Meilllä ei ole mitään tavoitetta enään tälle vuodelle. Tavoitteet suosiolla siirretty ensi kaudelle. Perfektionisti Marinkalla ei siis ole kiire. Pystyn oikeasti nauttimaan koiran kanssa tekemisestä. En vain mieti onko seuraaminen sentin vino, liian tiivis, liian väljä, pompottaako liikaa, istuiko tarpeeksi nopeasti... ja menetä hermoja näiden vuoksi. Vaan annan koiran tehdä. Jos ei mene putkeen yritetään uudestaan ja meillä on mukavaa.
Tämä oivallus saanut minut viikolopun aikana miettimään muutenkin. Olisiko välillä syytä höllätä sitä pipoa elämän muillakin osa-alueilla? Mitä tapahtuu jos kotona on vähän sotkuista eikä asunto näytä kuin sisustuslehden sivuilta? Mitä tapahtuu jos lapseni ei tuo hyvää numeroa kotiin kokeesta koulussa jos kuitenkin yrittänyt parhaansa? Miksi on niin pirun vaikea sitä positiivista palautetta antaa lähimmille? Vaatia kyllä osaan todella hyvin ja näyttää tyytymättömyyteni. Kaatuisiko minun maailma jos joskus vain nauttisi eikä nipottaisi jostain periaatteessa turhasta?