Paljon on minulta kyselty miten me ja koirat ollaan sopeuduttu uuteen elämään ja tähän pitää todeta, että ylättävän hyvin lähtökohdat huomioon ottaen. Missy on kuin kala vedessä täällä esikaupungissa. Elämänkokemus ja tietenkin aiempi ihmisten ilmoilla asuminen on auttanut varmasti asiaa. Mutta koira on myös aina ollut semmoinen että sopeutuu minne vain kunhan saa vain olla mukana. Äärettömän helppo tuolla saralla siis.
Doris taas pöpelikössä kasvanut koira jonka elämänkokemus puolen vuoden iän jälkeen on rajoittunut treenikenttiin, peltoihin, metsiin ja autoon. Muutaman satunnaisen näyttelykäynnin lisäksi. Oli minulle itselle se mitä jännitin. Pari viikkoa ennen muuttoa huomasin koirassa levottomuuta kaiken pakkausrulianssin keskellä. Koira seurasi mun perässä kuin varjo eikä päästänyt silmistään edes hetkeksi. En tiedä miten paljon asiaan vaikutti Missy joka on jo muutaman kerran elämänsä aikana muuttanut tiesi mitä on tapahtumassa ja asettui muuttolaatikkoon odottamaan tulevaa.
Minun seuraaminen jatkui vielä parin päivän ajan muuton jälkeen ennen kuin koira rauhoittui ja asettui taloksi.
Vahtiminen olikin sitten seuraava etappi. Omakotitalossa asuneena ei aiemmin ole paljoa naapureiden ääniä sisälle kuulunut. Nyt tietää varsin hyvin jo kuinka monta kertaa yläkerran kaveri käy vessassa yön aikana. Kaikki nimittäin kuuluu seinistä läpi. Pari ensimmäistä yötä menikin vahtiessa ja haukkuessa rapusta sekä naapureista kuuluville äänille. Päivisin ainoastaan jos joku liian lähellä ulko-ovea käveli piti satunnaisesti pöhistä. Nykyään meillä onkin jo suht hiljaiset kerrostalossa asuvat koirat.
Treenien suhteen ollaan aika hiljaiseloa vietetty. On saikuteltu ja oikein sopivaa treeniryhmää ei ole vielä löytynyt. Jotain pientä tottiksen tynkää toki väännetty ja nyt kun koira taas kunnossa pitää tälläkin saralla ryhdistäytyä.
Nadinesta on ylläri pylläri tullut pieni hurri joka käy kaakaolla Espresso kahvilassa, pyörii Slussenilla ja shoppailee siellä sun täällä. OMG on se nuoriso sopeutuvaista. Koulukin on kuulemma kivoin koulu ikinä.
Itse myös pikkuhiljaa alkaa tottua ajatukseen, että täällä ollaan. Arki lähtenyt pyörimään vaikka vielä hiukan harjoitusvaiheessa tää suurperheen elämä vieläkin on. Yllätyksenä tuli miten kovasti välillä Suomeen ikävöin tai lähinnä miten ikävä voi tulla perhettä, ystäviä, treenikavereita ja tuttuja arkisia asioita. Monet kysyneet myös olenko katunut muuttoa? Ja vastaus on en. Jos nyt pitäisi uudestaan muutto päätös tehdä muuttaisin uudestaan. Tähän pitää todeta jotta onneksi mulla on ihana perhe vaikkakaan ei ehkä se ihan perinteinen.
Doris taas pöpelikössä kasvanut koira jonka elämänkokemus puolen vuoden iän jälkeen on rajoittunut treenikenttiin, peltoihin, metsiin ja autoon. Muutaman satunnaisen näyttelykäynnin lisäksi. Oli minulle itselle se mitä jännitin. Pari viikkoa ennen muuttoa huomasin koirassa levottomuuta kaiken pakkausrulianssin keskellä. Koira seurasi mun perässä kuin varjo eikä päästänyt silmistään edes hetkeksi. En tiedä miten paljon asiaan vaikutti Missy joka on jo muutaman kerran elämänsä aikana muuttanut tiesi mitä on tapahtumassa ja asettui muuttolaatikkoon odottamaan tulevaa.
Minun seuraaminen jatkui vielä parin päivän ajan muuton jälkeen ennen kuin koira rauhoittui ja asettui taloksi.
Vahtiminen olikin sitten seuraava etappi. Omakotitalossa asuneena ei aiemmin ole paljoa naapureiden ääniä sisälle kuulunut. Nyt tietää varsin hyvin jo kuinka monta kertaa yläkerran kaveri käy vessassa yön aikana. Kaikki nimittäin kuuluu seinistä läpi. Pari ensimmäistä yötä menikin vahtiessa ja haukkuessa rapusta sekä naapureista kuuluville äänille. Päivisin ainoastaan jos joku liian lähellä ulko-ovea käveli piti satunnaisesti pöhistä. Nykyään meillä onkin jo suht hiljaiset kerrostalossa asuvat koirat.
Treenien suhteen ollaan aika hiljaiseloa vietetty. On saikuteltu ja oikein sopivaa treeniryhmää ei ole vielä löytynyt. Jotain pientä tottiksen tynkää toki väännetty ja nyt kun koira taas kunnossa pitää tälläkin saralla ryhdistäytyä.
Nadinesta on ylläri pylläri tullut pieni hurri joka käy kaakaolla Espresso kahvilassa, pyörii Slussenilla ja shoppailee siellä sun täällä. OMG on se nuoriso sopeutuvaista. Koulukin on kuulemma kivoin koulu ikinä.
Itse myös pikkuhiljaa alkaa tottua ajatukseen, että täällä ollaan. Arki lähtenyt pyörimään vaikka vielä hiukan harjoitusvaiheessa tää suurperheen elämä vieläkin on. Yllätyksenä tuli miten kovasti välillä Suomeen ikävöin tai lähinnä miten ikävä voi tulla perhettä, ystäviä, treenikavereita ja tuttuja arkisia asioita. Monet kysyneet myös olenko katunut muuttoa? Ja vastaus on en. Jos nyt pitäisi uudestaan muutto päätös tehdä muuttaisin uudestaan. Tähän pitää todeta jotta onneksi mulla on ihana perhe vaikkakaan ei ehkä se ihan perinteinen.