Koirat ovat sopeutuneet hyvin elämään täällä kattojen korkeudella. Itse asiassa ovat huomattavan paljon rauhallisempia kuin edellisessä asunnossa. Aiemmin asuimme maatasolla joten kaikki rapussa käyvä trafiikko tietysti kuului sisälle. Nyt kun täällä on hiljaista kuin huopatossutehtaalla ei koirat tee kotona oikein muuta kuin koisi.
Ulosmeno ja sisälle tulo on nyt tietenkin hiukka erilaista kuin ennen kuljemme nimittäin hissillä. Koirien ilmeet olikin tuhannen dollarin arvoiset kun laatikkoon ensimmäistä kertaa menimme. Eli ovi aukeaa mene istumaan laatikkoon, ovi aukeaa taas ja olet jossain ihan toisaalla. Nauroin kippurassa kun katselin koirien hämmentyneitä ilmeitä ensimmäisiä kertoja hissimatkojen jälkeen. Positiivista tässä hissireissussa on kuitenkin se että heti ulko-ovelta ei pysty enään juoksemaan ulos tuhatta ja sataa karmit kaulassa. Eli nykyään ulostaudumme tyyliin megaloikka hissin ovelle, hissiä odotetaan häntä onnesta pyörien. Äkkiä hissiin ja istutaan innosta täristen. Hissi pysähtyy ovi aukeaa, varovainen kurkkaus olemmeko ulko-ovi kerroksessa ja sitten jessssssssss sukat sutien kauhea kiihdytys rapunovelle kuskin roikkuessa "nätisti, PRKL:ttä kiekuen perässä". Olemme myös tutustuneet muutamaan naapuriin hissimatkojen aikana. Kahdesta vanhemmasta papasta tuli oitis koirien kavereita. Kolmas herra tuskin meidän kanssa hissiin tulee enään ikinä. Koirut oli nimittäin viikonlopun kunniaksi saaneet hirveän määrän herkkuja ja kaasut oli sen mukaiset. Lauantai aamuna olin siis matkalla ulos kera pahalle haisevien karvaisten kun tämä onneton pahaa aavistamaton naapurin herra astui meidän kanssa samaan hissiin. Ystävällisesti toivotti huomenet ja kehui koiria komeiksi, minä tietenkin kiittelin ja sitten kuului phhhiiiiiuuuu... Herran ilme muuttui totiseksi ja kasvot lähes vihreiksi ja voin itsekin sanoa jotta haju oli kammottava. Hissimatka alakertaan tuntui kestävän ikuisuuden viemärin hajuisessa kaapissa.
Ulkoilu hihnassa alkaa muistuttaa pikkuhiljaa ihan remmilenkkeilyä. Painotus sanalla muistuttaa. Missy kulkee nätisti ja Doris ei enään juokse kiitolaukkaa, pyöri homovoltteja eikä hauku. Olemme siis edistyneet. Noh en voi nyt väittää, että ihan putkeen olisi tämäkään asia mennyt. Doris nimittäin kävelee nykyään otsa mun polvitaipeessa kiinni (voin sanoa, että käveleminen on kohtuu ärsyttävää), kurkkii välillä jalkojen välistä tai hyppää tasajalkaa ylös niin että näkee mun pään yli. Ei siis ihan perinteinen kävelytyyli ja en ole varma kumpi oli mukavampaa päätön vetäminen vai tää nykyinen tyyli? Mä olen vannonut itselleni jotta seuraava koira opetetaan hihnaan ennen vuoden ikää. En jaksa enään tämmöistä pöllöilyä, mutta ketään muuta en voi syyttää kuin peilistä takaisin pällistelevää henkilöä. Puolustukseni voin sanoa etten ikinä kuvitellut muuttavani kaupunkiin korkeintaan jonnekin syvemmälle pöpelikköön eläintarhani kanssa.
Remmilenkki reenit jatkuu ja pitänee joskus ihan videolle saada tää meidän nykyinen tyyli... maanantaita siis vaan kaikille.
Ulosmeno ja sisälle tulo on nyt tietenkin hiukka erilaista kuin ennen kuljemme nimittäin hissillä. Koirien ilmeet olikin tuhannen dollarin arvoiset kun laatikkoon ensimmäistä kertaa menimme. Eli ovi aukeaa mene istumaan laatikkoon, ovi aukeaa taas ja olet jossain ihan toisaalla. Nauroin kippurassa kun katselin koirien hämmentyneitä ilmeitä ensimmäisiä kertoja hissimatkojen jälkeen. Positiivista tässä hissireissussa on kuitenkin se että heti ulko-ovelta ei pysty enään juoksemaan ulos tuhatta ja sataa karmit kaulassa. Eli nykyään ulostaudumme tyyliin megaloikka hissin ovelle, hissiä odotetaan häntä onnesta pyörien. Äkkiä hissiin ja istutaan innosta täristen. Hissi pysähtyy ovi aukeaa, varovainen kurkkaus olemmeko ulko-ovi kerroksessa ja sitten jessssssssss sukat sutien kauhea kiihdytys rapunovelle kuskin roikkuessa "nätisti, PRKL:ttä kiekuen perässä". Olemme myös tutustuneet muutamaan naapuriin hissimatkojen aikana. Kahdesta vanhemmasta papasta tuli oitis koirien kavereita. Kolmas herra tuskin meidän kanssa hissiin tulee enään ikinä. Koirut oli nimittäin viikonlopun kunniaksi saaneet hirveän määrän herkkuja ja kaasut oli sen mukaiset. Lauantai aamuna olin siis matkalla ulos kera pahalle haisevien karvaisten kun tämä onneton pahaa aavistamaton naapurin herra astui meidän kanssa samaan hissiin. Ystävällisesti toivotti huomenet ja kehui koiria komeiksi, minä tietenkin kiittelin ja sitten kuului phhhiiiiiuuuu... Herran ilme muuttui totiseksi ja kasvot lähes vihreiksi ja voin itsekin sanoa jotta haju oli kammottava. Hissimatka alakertaan tuntui kestävän ikuisuuden viemärin hajuisessa kaapissa.
Ulkoilu hihnassa alkaa muistuttaa pikkuhiljaa ihan remmilenkkeilyä. Painotus sanalla muistuttaa. Missy kulkee nätisti ja Doris ei enään juokse kiitolaukkaa, pyöri homovoltteja eikä hauku. Olemme siis edistyneet. Noh en voi nyt väittää, että ihan putkeen olisi tämäkään asia mennyt. Doris nimittäin kävelee nykyään otsa mun polvitaipeessa kiinni (voin sanoa, että käveleminen on kohtuu ärsyttävää), kurkkii välillä jalkojen välistä tai hyppää tasajalkaa ylös niin että näkee mun pään yli. Ei siis ihan perinteinen kävelytyyli ja en ole varma kumpi oli mukavampaa päätön vetäminen vai tää nykyinen tyyli? Mä olen vannonut itselleni jotta seuraava koira opetetaan hihnaan ennen vuoden ikää. En jaksa enään tämmöistä pöllöilyä, mutta ketään muuta en voi syyttää kuin peilistä takaisin pällistelevää henkilöä. Puolustukseni voin sanoa etten ikinä kuvitellut muuttavani kaupunkiin korkeintaan jonnekin syvemmälle pöpelikköön eläintarhani kanssa.
 |
| Netin syövereistä lainattu kuva. |
Remmilenkki reenit jatkuu ja pitänee joskus ihan videolle saada tää meidän nykyinen tyyli... maanantaita siis vaan kaikille.